Aa tuutilulla, älä anna koliikin tulla
Ai että miten menee?
Vauva itkee illat koliikkikipuja – oletettavasti. M on poikki, mä oon poikki, kissa sekoilee taas omiaan ja Aada jää vähemmälle huomiolle. Siitä voi varmaan päätellä, että miten menee.
Mä en tiedä mistä revin kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja kuinka saan pidettyä pääni ees jotenki järjissään jos tää jatkuu 3-4 kuukauden ikään niinkun Aadalla. Se helpottaa, että M on myös hoitamassa, mutta siitä tulee jotenki uskomattoman rasittava tyyppi väsyneenä. Kiukuttelee, turhautuu ja ärsyyntyy samantien, joten se ei ainakaan auta tossa vauvan rauhottelussa kun ite on raivon partaalla ja sit meillä tulee (turhia) yhteenottoja ja kaikki kärsii. Aadan aikaan mä pelkäsin, että mun päässä vielä oikeesti napsahtaa ton jatkuvan itkun takia jonain päivänä. Jollain tapaa mä pelkään hivenen sitä taas, on suhteellisen pelottavaa pelätä itteään. Tällä kertaa tota pelkoa helpottaa se, että M on käskeny sanomaan suoraan jos alkaa tuntumaan että yhtään rupee menemään hermo niin hän hyppää hoitovuoroon vaikka verenmaku suussa.
Silti, oon kiitollinen jokasesta päivästä. Aamusin ei paljo hymyilytä katkonaisen yön ja iltaitkujen jälkeen, mutta päivisin oon niin onnellinen siitä, että poju olikin terve ja kaikki meni hyvin. Oon paljon miettiny sitä jos kaikki ei oiskaan menny hyvin. Kuinka siitä olis selvinny? Kuinka ihmiset selviää kohtu- tai kätkytkuolemista, tai siitä että oma lapsi ei vastoin omia odotuksia ookkaan terve, vaan todetaan syntymän jälkeen henkeä uhkaava sairaus? Entä jos oma lapsi kuolee ensimmäisten elinvuosiensa aikana, onko siitä puhtaasti onnellinen että sai elää ne hetket lapsen kanssa vai toivooko sitä, että kaikki oliskin päättyny jo raskausaikana? Mä en voi olla pohtimatta näitä asioita, niin paljon mä pelkäsin – ja etenki M pelkäsi – että kaikki ei tuu menemään hyvin. Riskit tiedettiin jo raskautta yrittäessä, mutta ei niitä jotenki uskonu osuvan omalle kohdalle. Siinä vaiheessa kun Vilhon sydämestä löydettiin se paksuuntuma ja siitä oli lääkärit huolissaan, tuntu että koko maailma romahti. Ensimmäisenä tuli mieleen kysymys miksi? Se kai se yleisin on. Se tunne, kun siitä kerrottiin – en oo koskaan kokenu samanlaista maailman ja ajan pysähtymistä. En tienny että sellasta oikeesti voi kokea, vaikka aina sanotaan että ”tuntu kun koko maailma ois pysähtyny”. Se tuntuu siltä oikeesti. Mä vaan tuijotin sitä lääkäriä hiljaa, mutten ollu yhtään läsnä. En tiiä ees kauanko se puhu mulle, tai mitä se sano, istuin vaan siinä. Yksin. M ei ollu mukana koska jonkun oli pakko olla Aadankin kanssa kotona, ei ollu ketään kenen puoleen kääntyä syliin itkemään. Se käytävä sieltä ultraushuoneesta potilashuoneeseen tuntu kilometreiltä, kun mietin vaan että kuinka mä tätä M:lle kerron.
Asiat ois voinu mennä niin vituilleen, mut ei menny. Oli hyvä, että oltiin varauduttu viikkojen tehohoitojaksoihin ja jatkuviin kontrolleihin hengityksen, sydämen ja muiden juttujen takia, koska oli äärettömän onnellinen fiilis kun tehohoito oli ohi 2 vuorokaudessa ja kotiuduttiin jo 4vrk ikäsenä. Sinnikäs jätkä toi meidän Hermanni! 😀 
Vaikka tää koliikkaika on rankkaa, se ei oo mitään verrattuna siihen mikä meitä olis voinu kohdata ja mihin oltiin varauduttu. Tää menee ohi (joskin jokanen ilta tuntuu kuuden tunnin sijaan parilta päivältä) ja vaikka odotanki jo aina kauhulla iltoja, osaan nauttia päivistä. Noista surullisista tähtisilmistä, maailman kauneimmista hymyistä ja siitä, kun pienen miehen pää painautuu hitaasti mun rintakehää vasten ja se vaan lepää ja kuuntelee siinä rauhassa. Tää kaikki on ohi niin pian, että itkettää jo valmiiksi. Pahin virhe tässä vaiheessa ehkä on sulkeutua tänne kotiin neljän seinän sisään ja hävetä pyytää apua – vaikka oonki ehkä maailman huonoin ihminen pyytämään apua ja myöntämään oman voimattomuuden, niin mun on ajateltava tässä muitaki ku vaan omaa jääräpäisyyttäni, meidän kaikkien hyvinvointia. Joten aion olla reipas äiti, ja puhua avoimesti maanantaina neuvolassa asiasta! Jännittää, tai oikeestaan kauhistuttaa. Inhottava ajatus muutenki ottaa kotiin vieras ihminen, jonka kanssa pitäs vielä jutellakki.. Yh.
A
i niin! Ilmotin M:lle tänään että nyt tulee talouteen manduca, että ei tästä tuu helvettiäkään kun poika itkee koko ajan syliä, koti on kaaos, aamukahviakaan ei ehdi juomaan ja Aadankin aamuhommat täytys kyetä hoitaa.. joten tää päivä on testailtu manducaa, ja hyväks on todettu! 🙂
…josta tuleeki mieleen tää aamu. Ei hitto, se oli ku jostain tosi paskasta komediasta. M oli kouluun lähtiessään laittanu Aadan jo onneks aamupalalle, ennenku me vauvan kanssa ees herättiin. Tossa se katteli piirrettyjä murokulhonsa kanssa onnellisena kun tulin olkkariin. Kissaki oli ruokittu, ja kahvi valmiiks ladattu keittimeen. Tuttipullotki oli steriloitu, ne nökötti pöydällä lapun kera jossa luki ”kaappiin laittoa vaille valmiit..” – vissiin tullu kiirelähtö kouluun. 😀
Sit alko kaaos. Vilho oli niin nälkänen herätessään että olis varmaan voinu syödä koko lehmän! Kauhee nälkäitku, siinä sitten hosuin aamulääkkeet, maidon ja puhtaan vaipan sille äkkiä valmiiks. Syötiin ja sit alko kunnon show. Äijä puklas kaaressa puhtaat vaatteensa, meikäläisen ja lattian, nojatuolin ja Aadan rakkaan hylkeen. En voinu ku huokasta ja putsailla paikat. Aada pyöri ku hyrrä tossa koko ajan energiaa täynnä ja alko mennä hermo siihen ni oli pakko komentaa se omaan huoneeseen riehuu, siitähän se sit loukkaantu tietysti. Poika itkee ja huutaa raivoissaan ku ei haluais olla muualla kun sylissä, tuttiosat unohtu kiehumaan kattilaan (taas kerran, ihme kun ne ei oo jo sulanu sinne tai kämppä palanu) ja niitä pois ottaessani poltin itteni sillä kiehuvalla vedellä – tietenki! Ajattelin että noniin, nyt nappaan ton mun aamukahvini. Se oli jo ihan kylmää. Vauva nuokku sylissä joten roudasin sen pinnikseensä tyytyväisenä ajatuksesta että se menee nyt kunnon torkuille ja mä saan vähän alottaa aamua rauhassa.. no ei, ku kauhee huuto samantien ku sylistä laski pois. Uus kahvikupillinenki oli jo ihan kylmää sit siinä vaiheessa, ku vauva syliin uudestaan rauhottu. Hermostutti jo vähäsen, kun täällä alusvaatteissa yltäpäältä puklussa yritin taistella itelleni pienen oman hetken että saisin ees sen lämpimän kahvin juotua ja tupakalla käytyä.. Onneks tilanne sitten rauhottu siinä ja rauha laskeutu totaalisesti kämppään kun pikkumies asettuki nukkumaan sänkyynsä. Huh! Ei enää näitä tällasia aamuja kiitos, yhtäkään! T
urha toivo taitaa olla, voi ottaa aikansa ennenkun alkaa sujumaan tää aamujen ja päivien pyöritys yksin lasten kanssa. Onneks kohta on viikonloppu ja voin delegoida M:lle aamut ja ite jatkaa unia, kaikki on tyytyväisempiä.
Mä en odota innolla että millanen show alkaa, kun isimies tulee pojan kans vaunuilemasta – eli ihan näillä minuuteillä varmaanki. Jos tää ilta menee samalla itkukaavalla ku kolme aiempaaki, ni voi mun jee. Lohdutuksena pakastimessa odottaa pitsaa, ja kaapissa nachot ja salsa.
Ps. Miks M:n paino tippuu mut mun ei? Jumalattoman epäreilua!
Pieni, urhea ritari tehohoitojaksolla 🙂
