”Sinut kihlasin, ja vielä nain…”
Meil on monta eilistä taustapeilissä
loppuelämä jäljellä
en tarvii, tarvii mitään muuta
kun siinä vierellä oot
sydän verellä.
Haettiin tänään sormukset, ne simppeleimmät mallit 🙂 Siinä oli aikaa katella samalla jo vihkisormuksiaki, ja kotona sitten puhuttiin että naimisiin mennään lähivuosina eikä niin että odotetaan kymmenen vuotta. Miks pitäis odottaa? En mä tarkota että pitäis ehdottomasti mennä, eihän kaikki ees etene naimisiin asti kihlauksesta huolimatta, mutta me koetaan kihlaus nykypäivänäki lupauksena avioliitosta joten miksi pitkittää sitä sitten? Meillä ei kuitenkaan tuu olemaan prameet ja kalliit häät, mennään yksinkertasesti maistraatissa naimisiin ja pidetään sitten sen jälkeen lähipiirin kesken juhlat – hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Meidän näköset juhlat. Markus oli sitä mieltä että vuosi 2018 vois olla hyvä naimavuosi, mutta järkeiltiin että lasten on oltava sen verran isoja että ne raaskii jättää pariksi yöksi sitten hoitoon että voidaan ehkä mahollisesti käydä lyhyellä häämatkallaki jossain, joten ei mitään vuotta vielä suunnitella tarkkaan. Voi olla että mun koulustavalmistuminenki menee sinne vuodelle 2018 jos jatkan koulua vasta 2 vuoden päästä, joten ois hyvä olla töissä jonkun aikaa ja säästää häitä ja reissua varten ennen niiden toteuttamista.
Kovin kovin kovin oon onnellinen. Siitäki huolimatta, että väsymys on alkanu nyt painamaan aiempaa enemmän ja siitä johtuen tulee sellasia typeriä, pieniä ja turhia kinasteluita M:n kanssa. Ihan hölmöistäki asioista. Onni on, että osataan pyytää anteeksi ja sopia, siinä ne tilanteet aina sitten raukeaa.
Aadan kanssa täytyis jaksaa enemmän puuhata juttuja, mutta yksinkertasesti ei tässä väsymyksessä aina jaksa. Oon nyt kuitenki alottanu taas jokailtasen iltasadun lukemisen, ja paljon halaillaan ja suukotellaan että ei tuu Aadalle oloa että hän ois jotenki nyt hylätty vauvan takia. Mun äidinrakkaus Aadaa kohtaan on vaan kasvanu, jos se edes voi kasvaa, nyt vauvan synnyttyä. Mun oma iso tyttö, täytyy muistaa nauttia näistäki ajoista Aadan kanssa koska nää on niin tärkeitä niin sille kun meillekki. En halua vuosien päästä harmitella sitä että kun kaikki aika meni vauvan- ja kodinhoitoon ja nukkumiseen, haluan että meille kaikille jää niitä hyviä muistoja kaikilta vuosilta. Kaikki päivät ei voi olla yhtä hyviä tasaväkisesti, kaikilla on huonoja päiviä.. mutta aikuisena ihmisenä täytyis kuitenki jaksaa ottaa vastaan niin hyvät kun pahatki päivät Aadalta.
Huomenna mummu ja ukki tulee meille viikonlopuksi, kivaa kun Aadalle tulee ihania vieraita! 🙂 Kovasti se aina ikävöi niitä, ja aina jaksaa puhua muutosta lähemmäs mummua ja ukkia. Ikävä tuottaa aina pettymys kertomalla että me ei muuteta todennäkösesti koskaan täältä pois, mutta mun mielestä on väärin elätellä toiveitakaan pienessä ihmisessä ja toivoa että ehkä se unohtaa asian. Ei ne unohda.
Kävin tänään sormusostosten jälkeen leikkauttamassa hiukset ristiäisiä varten ja siellä vierähti useempi tunti, ja arvatkaa vaan oliko vauva täällä itkeny sen koko ajan. Uskomatonta. Ei oo kyllä kiinni M:n hoitotaidoista tai siitä etteikö vauva olis isin kanssa tottunu olemaan, mutta kai toi raskausaika muodostaa vaan niin hurjan lujan siteen vauva ja äidin välille, että vauva kaipaa äitiä kovasti. Onneks ei tarviikkaan suuremmin käydä asioilla yksin, mutta noi lääkärikäynnit ja diabeteskontrollit hoituu kyllä niin paljon iisimmin yksin, mutta nyt kun M lähtee maanantaina sinne kurssille niin pakkohan mun on vauvaa roudata jokaikisessä menossa mukana. Mitähän siitäki tulee..? Kun kyse ei oo mistään kerranvuodessa-menoista, vaan melkein kuukausittaisista kontrolleista tässä vaiheessa elämää. Muutenki tympäsee toi diabetes jotenki yltiömäisesti, ei yhtään jaksais hoitaa itteensä. Insuliinejakaan aina muista pistää, ei hyvä.
