My days
Arki alko tänään – se sellanen oikee arki! M alotti eilen sen kurssin, mutta koska lasten isovanhemmat oli vielä eilisen päivän meillä niin oli paljon apukäsiä (joskin eilinen tuntu normaalipäivää rankemmalta, koska en ehtiny ja kehdannu nukkua päivää Vilhon kanssa vieraskoreuden vuoksi) eikä ollu stressiä aamupuuhista ja aikatauluista. Tää viikko on aika hyvä totutella tähän arjen pyöritykseen pääosin yksin, kun M tulee koulusta jo aikasin näinä päivinä eikä oo kaheksaa tuntia poissa. Ehtii hyvin jakaa osan hommista vielä sille, kuten Aadan hakemista päiväkodista ja kotihommia, poikaa se hoitaaki oikein ahkerasti niin siihen nyt sitä ei tarviikkaan edes patistaa. Oli niin ihana, kun se tuli eilen kotiin joskus kolmen aikaan, ja heti oli pojan kimpussa. Aadan kanssa myös hassutteli ja touhusi tuossa, mä olin niin poikki edellisyön unien takia kun sain nukkua huimat 2,5h että torkuin sohvalla ja kuuntelin sitä pikkulikan kikatusta kunnes Vilholle iski mahakipee ja se kitisiki sitte iltakymmeneen asti 😮 Alko olee jo tosi väsyny olo itellä, mutta yö saatiinki nukkua sitten tosi hienosti!
Meidän kissasta on tullu oikeesti sekopäinen ton mustasukkasuuden kanssa, kun on alkanu hyökkäilemään vauvan kimppuun vaunuihin! HULLU! Ja vaaniskelee sitä kun nukkuu pinniksessä. Nyt täytyy entistä enemmän panostaa Millin hellimiseen, mutta eipä tässä päivien aikana ehdi kokoajan sitäkään huomioimaan kun yksin on lasten kanssa. Aadahan on siis päiväkodissa ma-ke kuus tuntia päivässä, että saa vähän sitä puuhaamista kavereiden kanssa ja mäki levättyä. Ajattelin kyllä aiemmin etten mä mitään lepoa tarvii, jaksan kyllä ilman mitään apuja, mut osottautuki aika loistavaks toi päiväkoti! Pakko tässä on saada päivisin nukuttua, ja jos Aada ois kotona kaikki päivät niin se raukka joutus yksin tossa olemaan tai sitten mun täytyis polttaa itteni loppuun..
Vilho nukkuu edelleen vaunuissa, käytiin tunnin lenkki tekemässä ja ruokakaupassa. Kassi täynnä nannia, ihme kun vaunujen alaosa kesti sen painon 😀 Toi poika vetää aivan järjettömästi korviketta, mutta mun lohdutukseksi selvisi että ennenaikasesti syntyneet vauvat syö selkeesti enemmän ja tarvii kiinteitäki aikasemmin. Plus se että kun poju on noin suuri, syntyessään (viikot 36+4) yli 4kg ja nyt kuukauden iässä yli 5kg jo! (Y) Antaahan pojan syödä kun on nälkä!
Tossa kävelylenkillä taas aloin ajattelemaan paljon menneisyyttä, ja sitä miten se elämäntyyli otti paljon mutta myös anto. Ilman kaikkea sitä mitä oon kokenu, mulla ei nyt olis tätä kaikkea. Jos olis, niin tuskin osaisin tätä arvostaa läheskään niin paljon kun nyt. Kaikki mokat, urpoilut, vaikeet ajat, Helsingin sekoilut ja Koskissa törppöily ja nuorempanaki kokeilut, hölmöilyt ja sekoilut – ne teki musta tällasen. Mä voin ainaki sanoo eläneeni, ja vieläpä sellasta elämää että usein muistelen hymyssä suin niitäki asioita ja hetkiä, jotka ennen aiheutti kamalan ahdistuksen ja itkun mussa. Joidenki mielestä mun elämä oli sellasta jota ei ikinä haluais kokea, mutta mulle ne kaikki muistot on rikkautta. Mä oon kokenu paljon, paljon hyvää ja paljon pahaa, mutta kaikki on toisaalta ollu mun omia valintoja. En mä tiedä olenks mä oppinu niistä niin kamalan paljon, mutta ainaki tarpeeks tehdäkseni nykyhetkestä parempaa myös tulevaisuuden kannalta. Ei perhe-elämän aikaan sekoilu oo sellasta jota myöhemmin vois ilolla muistella, melkosen erilaista muistella niitä oikeesti nuoruuden aikoja. Tuntuu hassulta, että 24-vuotiaana mulla on jo kihlattu, kaks lasta ja äitiysvapaiden jälkeen jatkan opiskelua että saan vihdoin suoritettua sen tutkinnon. Paljon on mutkia ollu matkassa, kun 2007 alotin opiskelut ja oletettu valmistumisvuosi on sitten 2018 – en mä 11 vuotta kotona oo lusmuillu, mutta kun välissä on ollu äitiysvapailla ja töissä niin vuodet vierii yllättävän nopeesti. Ei tunnu että siitä oikeesti olis nyt jo 8 vuotta – 8 vuotta on siitäki, ku tutustuin Aadan isään. Kun mun elämä otti oikein ison harppauksen alaspäin, kun mun elämäni suurimmat ongelmat sai alkunsa. Kaikki aikasemmat vuodet oli vaan pientä suunsoittoo kaikkeen siihen verrattuna, mitä tapahtu vuosina 07-12. No nyt alko jo vähän ahdistamaan kun tarkemmin miettii, että montako vuotta oikein menikään pää ihan tumussa ja pöllyssä, huh! Oon ihmeissäni että oon säilyny tervejärkisenä ja normaalina kaiken jälkeen. 
Päihteet, väkivalta, masennus, itsemurhayritys ja itsetuhosuus, välinpitämätön asenne, rahaongelmat, toisten nurkissa pyöriminen.. oon niin paljon aiheuttanu läheisillä huolta, murhetta ja harmia. En pelkästään perheelle, vaan myös ystäville. Ei ihme että etäännyttiin monien kanssa toisistamme..
Ihmiset sanoo, että ei oo olemassa entistä narkkaria. On vaan narkkareita. Älkää viittikö hei. Mä toivon pääseväni koulutuksen kautta jonain päivänä ongelmanuorten pariin työskentelemään, ja kertomaan mun tarinaani ja auttamaan niitä joilla on toivoo – ja jokaisella sitä toivoo on. Mä haluaisin sen kirjottaa jonain päivänä blogiiniki, mut vielä en oo ihan siihen valmis. Mulla olis varmaan pienen kirjan verran asiaa, joten ehkä otan asiakseni kirjottaa vuosi kerrallaan tänne.
Mut tässähän mä oon. Miettimässä hymy huulilla, että mitä kaikkee elämä ehtiikään mulle vielä antaa tulevina vuosina.
Tajuan taas se, että mulla on koko elämä vielä edessä. Mun omien valintojen ansiosta.
Hulluu koko touhu
Mikä on tänään se juttu mihin kuuluu olla koukus?
Valitsemaan säkin joudut
Ammutsä eka päähäs vai koulus?
Liian isot laskut ja liian isot nousut
On kannettavaa muutakin kun liian isot housut
Ja taskut, varo askelmaa ku astut
Näihin lätäköihin helposti kastut.
~ Ruger Hauer – Täällä
