Happy start!
Pieni mies pääsi jo kuukauden ikään sunnuntaina, en ymmärrä mihin tää aika katoaa. Vaikka tuntuu että tätä vauva-arkea on jo eläny puoli ikuisuutta, tuntuu se silti jotenki surulliselta että oikeesti ensimmäinen pojan elinkuukausi on jo ohitettu. Pian huomataan kun toinen kuukausi on kulunu, eikä mee pian kun on jo vuodenvaihde ja puoli vuotta täynnä! Onneksi jokasesta päivästä on muistanu ja etenki pystyny nauttimaan, kun on ollu kaks aikuista ihmistä tekemässä tiimityötä, jakamassa surut ja ilot alusta asti. Kaikki vastasyntyneiden teholla olot, yösyötöt ja vatsakivut on menny niin helposti kun molemmat saa levätä vuorollaan – ihan toista kun Aadan aikaan. Nyt taas tajuaa sen, kuinka sillon oli huono elämäntilanne ja itekkin niin keskenkasvunen ja hukassa ihan jo pelkästään oman elämän suhteen, saati sitten sen suhteen että siinä oli pieni mutrusuu josta piti kantaa vastuu.
Oon kovin surru jo yli vuoden sitä, ettei tuo mun toinen puolikkaani oo kosinu.. tänään se sitten mut kihlasi, joskin sormukset on vielä kaupassa! Vihdoinkin! Ei mennä ihan perinteisen kaavan mukaan, kun ensin tehdään lapsi ja sitten vasta kihlaudutaan ja joskus hamassa tulevaisuudessa mennään naimisiin, mutta onneks eletään 2000-lukua! 😉 Kovin oon onnellinen. Sanattoman onnellinen, ei tätä tunnetta oikein voi kirjottaa tai millään tapaa kuvailla.
Äsken Vilhon kanssa vaunuilureissulla puski itkua ja naurua vuoronperään, kun mietin kuinka hukassa oon ollu koko nuoruuteni ja kuinka rankkaa aikaa elin nelisen vuotta sitten. Tänastisen elämäni rankinta aikaa. Kaikki päihdeongelmat, masennus, Aadan sijoitus.. En olis ikinä uskonu, että voisin olla näin onnellinen ja elämässä vois asiat olla niin hyvin, etten kaipaa MITÄÄN enempää. Mulla on kaikki mistä aina haaveilin, ihan kaikki. Maailman sulosin ja ihanin pikkuneiti, joka kasvaa äärettömän hurjaa vauhtia ja yllättää mua joka päivä omalla kehityksellään. Pieni poika, josta vaan haaveilin vielä viime kesänä, terve sellanen ja niin paljon onnea tuova tän katon alle. Hullu kissa, 
joka vetää mun hermot äärettömän kireelle välillä, muttei ykskään toinen karvakorva vois yhtä rakas olla. Lähipiiri, joka tukee meitä kaikessa ja on aina tukenukkin, ja jotka vielä joskus tukehduttaa noi lapset rakkauteen ellei niihin ota etäisyyttä välillä! 😀 Mutta toi mies.. se miten se asettaa meidät aina etusijalle, ajattelee aina meidän parasta ja tekis meidän puolesta mitä tahansa. Kuinka se rakastaa meitä ehdoitta. Mitä tässä vois oikeesti enempää toivoa? Me voidaan luottaa ja tukeutua toisiimme paitsi hyvinä päivinä, myös huonoina päivinä. Me ollaan paljon kasvettu henkisesti raskauden aikana, ja tullaan kasvamaan vielä lisää joka päivä. Se että on joku keneen turvautua ihan omana ittenään, on mulle elintärkeetä. Mun ei tarvii olla kukaan muu kun kuka oikeesti oon, eikä tarvii miehenkään.
Miksei joku oo jo keksiny jotain taikapurkkia, jonne survoa tätä mieletöntä määrää onnellisuutta ja rakkautta, noin niinku pahan päivän varalle?
Aada ja isimies taiteli siilin! 😀
