Oli pakko tehdä erikseen kirjotus tästä kapalosta, joka on niin kovin sulonen ja äärettömän käytännöllinen – suosittelen todellakin kaikille joilla vauva herää sätkähdyksiin tai nukkuu muuten huonosti. Suosittelen myös niille joilla ei välttämättä suoranaisia uniongelmia vauvalla ookkaan, koska tää on todella loistava keksintö ja tuo vauvalle turvallisuutta.. ja on niin kovinkovin söpö!
Eli Love to swaddle up. Meidän perheessä sanotaan lentokoneasuksi, koska Miksu näyttää ihan lentokoneelta tuossa kapistuksessaan. 😀 Se on kapalopussi, jossa vauvan kädet tulee tonne sivusiivekkeisiin ja vauva pystyy nukkumaan heille luonnollisessa asennossa; kädet ylöspäin suunnattuna ja hipsuttelemaan poskeaan käsillään muttei kauheesti pääse vispaamaan niitä että heräis siihen sit. Miksu myös tykkää paljon imeskellä noita käsiään kapalon läpi, käsiosien kärjet onki yleensä aina ihan märkänä 😀 Jalkaosa on pussimainen, ja koska kapalo on vetoketjullinen on vaipanvaihtoki helppoa siinä missä kapalon pukeminen ja riisuminen – meillä ei ole alla mitään muuta kun vaippa koska Miksu on tosi kuumis, joskus on sitten peittoa vähän päällä tai lähinnä naaman läheisyydessä, kun tykkää niin kovin että päätä kääntäessä tuntee peiton siinä poskella heti ja usein tykkääki hautautua peittoon sillai että nenä vaan pilkistää sieltä (joka taas lisää mun pelkoa kätkytkuolemasta tai tukehtumisesta, apua..). Me oltais haluttu harmaan värisenä tää kapalo, mutta koska mun oli ihan must saada tää samana päivänä kun tästä innostuin niin en saanu siihen hätään babystyleltä harmaata joten kelpuutin vaaleansinisenki 😉
Miksun käsittelyki tässä kapalopussissa on jotenki tosi helppoa, kun ei jalat ja kädet heilu ties missä. Plus se että Miksu kyllä rauhottuu tässä ajoittain paljo paremmin kun ilman, kun muuten joutuu pitämään sylissä niin tiukasti omaa rintaa vasten miksun kädet sillai tiiviisti rintakehällä ettei se ”riehu” ja hätäänny siitä vaan lisää, vaikkei tää suoranaisesti meillä nukkumiseen autakkaan refluksin takia vaikka ensimmäisinä käyttökertoina niin vaikuttiki. Silti tää on meillä tosi ahkerassa käytössä, pian varmaan täytyy ostaa se suurempi koko kun toi pikkumies kasvaa taas jytisemällä.
Nyt karkaa taas ajatus vähän kun pää ei millään toimi ja yks kakoo tossa koliikkikeinussaan. Time to be supermom taas – harmi että swaddle up on pyykkikoneessa öisten puklausten takia.
En vaan jaksa. Kun Miksu synty, elin elämäni onnellisinta aikaa. Nyt mä elän elämäni painajaismaisinta aikaa.
” Kell’ onni on, se onnen kätkeköön ”
Jotain paskaa karmaahan tän on oltava, että meidän elämästä muodostu pieni helvetti. Hyvinä päivinä sitä ajattelee, että ehkä vaan kuvittelin kaiken tuon kivun, sydäntä raastavan itkun ja oman jaksamattomuuden. Sitten taas palataan vauhdilla maan pinnalle.
Sakeutettu Nutrilon AR toi meille suuren helpotuksen – hetkeksi. Olikohan kyse vaan hyvistä päivistä kun se alotettiin, vai auttokohan väliaikasesti paremmin? Gavisconista huudettiin pää punasena, mutta ajattelin yrittää antaa sitä nyt uudestaan 2 viikon tauon jälkeen, että josko se sopiskin nyt – monille niin on käyny että aiemmin kivut tuoneet lääkkeet onki myöhemmin sopineet ja tuoneet helpotusta arkeen.
Miksikö oon niin väsyny ja lopussa?
Jos vauva nukkuu vuorokaudesta keskimäärin 8h, ja senki itkeskellen, heräillen koko ajan ja 
kuulostaen siltä että tukehtuu, ei siinä omat unenlahjat oo mitkään parhaimmat. Plus että osan noista unista se nukkuu sylissä pystyasennossa nojatuolissa – tai sylissä kun ite seisoo. Päivät itkee, maito seilaa nielun ja vatsalaukun väliä, itketään lisää, itketään myös väsymystä (me molemmat..) ja välillä puklaillaan kaaressa joka paikka. Nukuttamiseen voi mennä jopa 4h yöunille, vaikka Miksu on rättiväsyny. Herää muutamien minuuttien, vähintään 10-15min välein nouseviin happoihin ja taas huudetaan. Ei auta vaunut, sitteri, manduca, kohotettu sängynpääty, kapalot,turvakaukalossa heijaaminen.. mitähän näitä muita oli. Syli auttaa, jos auttaa. Ja kävely sekä pystysuora asento – ainaki osan ajasta. Välillä ei sekään. Tätä tilannetta ei ainakaan helpota se, että M hermostuu vauvan itkuihin tosi nopeesti jos pyydän sitä hoitamaan – jos siis oon ite läsnä. Kun ite oon muualla, hoitaa se pojan ja Aadan moitteettomasti.
Parhaimmassa tapauksessa tää loppuu muutamien kuukausien päästä. Pahimmassa tapauksessa tää kestää vuosia ja vuosia. Mä en halua ajatella että kuulutaan jälkimmäisiin tapauksiin, mutta jos tää johtuu maitoallergiasta joka alkaakin olla aika varteenotettava vaihtoehto, se on hyvinki todennäköstä.
Parhaina päivinä Miksu nukkuu yöllä 6h+3h, noita on noin 2 kertaa viikossa. Päivisin ei nuku. Yritän vaan hokee itelleni, että ei Miksu sitä todellakaan kiusallaan tee eikä tuolle mitään voi, kipeehän se on eikä ilkee, mutta ei se aina vaan auta. Hermostuttaa, väsyttää, itkettää ja masentaa. Parhaina päivinä on ihanaa kun Miksu hymyilee ja naureskelee, viihtyy muutenki ku pystyssä. Ne on kai ainoo voimavara tällä hetkellä tässä arjessa – kaks päivää viikosta.
Refluksilapsista oon saanu voimaa, ilman niitä ihmisiä siellä en olis jaksanu ees tänne asti. Refluksivauvan kanssa eläneet ihmiset tietää mitä tää on, muut ajattelee karkeesti että no jaa, jos vauva puklailee ja itkeskelee niin ei kai toi paha oo. Meille saa aina tulla kattoo kuinka helppoo tää arki täällä on, ja viikko viikolta vaan pahenee näköjään.
Nyt lähetään purkamaan tilannetta gavisconilla, jos se ei auta niin sitten kokei
llaan maitoallergisten korvike. Tähän on pakko löytää ees vähän tolkkua, ja mun on pakko saada kotiin apua. En mä muuta enää pysty tekemään päivisin kun itkemään ja istumaan hiljaa eteenpäin tuijottaen ja miettien, että mitähän mä oon tehny että oon ansainnu tällasta? Pahinta tässä kuitenki on kattoa Miksun kipuja, sitä surullista naamaa kun se itkee ja hätääntyy ja kuunnella sitä nikottelua öisin ja pelätä että se tukehtuu vielä tohon pukluun.
Inhottavaa sanoa että onneks en oo yksin, koska ei tätä kenellekkään toivois todellakaan. Refluksikoiden äitien kanssa jutellessani on käyny ilmi että ensimmäiset 4-6kk on ollu samanlaista muillaki ja sitten voinu jo ehkä helpottaa, ja ne äidit on nukkunu kaikki unipätkät pystyasennossa tuolissa tai keinussa vauva sylissä. Rispektiä teille jotka ootte selvinny tervejärkisenä tästä kaikesta, mä pelkään että poltan itteni loppuun ja saan alkaa taas pillerinpyörittäjäks, koska se tunne on jo ikävän lähellä. Jotain oon sentään aiempien vuosien masennuskierteestä oppinu kahdeksassa vuodessa, koska nyt osaan ite jo tunnistaa omat tunteet ja fiilikset ja ehkäpä jopa hakea apua.
Sain nukkua aamulla 4h kun M hoiti täällä lapset, kuvittelin että mieli olis vähän korkeemmalla unien jälkeen mutta tää todellisuus tuntuu edelleen ihan yhtä rankalta kun tietää mitä tää päivä tuo tullessaan ja pelkää jo yötäki. Viime yönähän siis Miksu nukku 3-4h, sitten huusi muutaman tunnin, nukahti ja heräili kahden tunnin aikana parisen kymmentä kertaa.
Mut hei mikäs tässä, sellastahan se vauva-arki on, eikö niin?
Meidän hyviä päiviä <3
On menny muutama viikko kirjottelusta – ei ihme, tää elämä on ollu niin yhtä hulinaa ettei paljon ylimääräsiä oo jaksanu.
Sammaksesta kun selvitiin ja koliikkiepäilystäkin, niin paljastu että meidän Miksullahan on REFLUKSI! Ei hitto miten voikin ihan oikeesti sattua meille taas kaikki mahdollinen. Oon tässä just kironnu sitä, kuinka Aadaa odottaessa tein kaiken niin väärin kun poltin ja en yhtään tarkkaillu syömisiä jne ja Miksua odottaessa kun yritti parhaansa eikä tupakkaankaan koskenu niin sitten on vauva-aikana kaikkea tuskasta – ja raskausaikakaan kun ei mikään iisein ollu. Ehkä tästäki selvitään taas yhteistuumin M:n kanssa. Nyt menee siis sakeutettu korvike, ja sillä on kivut ja kaikki muut oireet kurissa mutta nyt sit paskotaan monta kymmentä kertaa päivässä, enkä tiedä mistä johtuu. Maitoaki menee ~1500ml vuorokaudessa, että ei ihme jos tulee vähän peräpäästä ulos. Nyt viimeyönä Miksu rauhotti ton maidonjuonnin ja sama on jatkunu aamulla, sovittiin M:n kanssa että aletaan viivyttämään syöttöjä eikä anneta ennenkun 3-4h on kulunu edellisestä syötöstä ellei huuda ku syötävä. Pakko saada joku tolkku tähän, ettei tarviis kiinteitä vielä alottaa reppanalle. Ehkä toi nukkuminenkin alkaa taas sujumaan, tällä hetkellä ainakin nukkuu rauhassa vaunuissa vielä aamulenkin jäljiltä. Tän kaiken unettomuuden, itkujen ja stressin takia meillä on M:n kanssakki menny sukset ihan ristiin ja etenki minä oon aika kärkkäästi puhunu sille, en vaan voi hillitä itteäni väsyneenä ja ärsyyntyneenä. Itkeä tihrustin sitten yks ilta sen syliä vasten, että en mä pahalla mutta kun ei vaan jaksa – vastaukseksi sain, että ei kummankaan pidä ottaa tosissaan sanomisia niin kauan kun tätä vauva-ajan kamaluutta kestää. <3 Kyllä mä vaan niin kovin rakastan tuota miestä. Jokaikinen päivä on vituttanu, itkettäny ja mietityttäny että miks me ees tehtiin vauva. Kummasti sitä vaan kuitenki on täynnä rakkautta kun asiaa alkaa pohtimaan ja tulin siihen tulokseen, että tää vauva-aika menee kyllä niin nopeesti ohi että tän jaksaa vaikka päällään seisoen. Pakkohan se on.
Niin tosiaan, Vilhosta tuli Mikael Jouni Iivari, Miksuksi kutsutaan 🙂 Isin sukunimellä, toki.
Miksumään <3
Nyt me perheen tytöt ollaan mun sukunimellä, mutta eiköhän mekin joskus sitten vaihduta isin nimelle. Ristiäiset meni hyvin, porukkaa oli kun pipoo ja niiden järjestämisessä oli kamala kiire ja hulina. Onneks kaikki on nyt jo ohi! Ukki oli kovin otettu, kun nimi Jouni periyty häneltä. Luulenpa, ettei olis voinu arvatakkaan saavansa viimeselle lapsenlapselleen omaa nimeään siirrettävän. Se tuntu mulle jotenki todella tärkeeltä, isä on ollu mulle niin tärkee läpi elämän.
<3
Maailman paras isosisko tärkeää tehtävää suorittamassa!
Poika kuin isi (:
Hirveesti tuntu olevan kirjotettavaa ennenkun tietokoneelle istahdin, mutta nyt tuntuu pää ihan tyhjältä. Tää arki vetää niin mehut meikäläisestä, että ei toimi pää. Eikä varsinkaan muisti.
Meidän koliikki ei ookkaan koliikkia! Eikä sen enempää maitoallergiaakaan, niinkun monet jakso sitä vahvasti epäillä. Olis vaan taas kerran pitäny luottaa omaan intuiitioon niin en olis lähteny ees epäilemään allergiaa ja sekoilemaan korvikkeiden ja lisärohtojen kanssa! Oireena meillä oli niiden jäätävien vatsakipujen (iltasin) lisäksi aivastelua, rohinaa syödessä, puklailua, ripulia alko olemaan myös ja vatsa oli aina kivikova huutojen aikaan – ne ei ollu mitään pieniä kitinöitä ja itkuja, vaan jopa 6h iltasin suoraa huutoa niin kovaa kun ääntä vaan lähtee, vauva veti ittensä ihan kaarelle jäykäksi ja nyrkit pystyssä naama punasena vaan huusi, teitpä ite mitä tahansa (tai olit tekemättä). Voin kertoo, että kyllä siinä tunsi ittensä avuttomaksi ja tuli itekkin kyyneleet vuodatettua pienen kipujen puolesta.
Meidän koliikkimaisten huutojen, itkujen ja levottomien öiden takana oliki sammaslääke Mycostatin – luultavasti. En tiiä miksei jo aiemmin sitä tajuttu, koska kun se lääke alotettiin niin siitähän tuli samantien jo pieniä vatsanväänteitä ja kakkaongelmia 😮 Ei tää järki aina toimi niin kovin normaalisti tässä vauva-arjen ohessa – saanhan vedota siihen? 😉 Toisaalta taas, jätettiin eilen bioteekin d-tipat ja disflatylki antamatta, että saa nyt nähdä tuleeko taas oireita kun ottaa vitamiinin huomenaamuna rinnalle takasin ettei syypää ollu sittenki se..?
Äijällä oli eilen täysin mahakivuton päivä, niin tyytyväisenä hymyssä suin seurusteli ja leluille jutteli. Kuus tuntia yhtäsoittoo yöllä unta, ite heräsin hetkee ennen vauvaa ja mietin että mitähän kello mahtaa olla kun ei yhtään enää väsytä 😀 Nyt tää vauva-arki ei tunnu enää yhtään haastavalta, vaikka M onki päivät poissa. Toki aina vois päästä helpommalla, mutta kyllä tää nyt jo riittää mulle. Aamulla pikkumies väläytteli taas maailman kauneimmat hymynsä äidille, ja oikein katteli isoilla sinisillä silmillään innoissaan :’) Hetkiä, joita ei voi rahassa mitata ikipäivänä.
Näihin kuviin ja tunnelmiin tää aamu, pikkubatman päättiki että nyt on aika jatkaa unia joten mikäs sen parempaa, kun aamu omassa rauhassa kera spotifyn ja kahvin kanssa!
Ai että miten menee?
Vauva itkee illat koliikkikipuja – oletettavasti. M on poikki, mä oon poikki, kissa sekoilee taas omiaan ja Aada jää vähemmälle huomiolle. Siitä voi varmaan päätellä, että miten menee.
Mä en tiedä mistä revin kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja kuinka saan pidettyä pääni ees jotenki järjissään jos tää jatkuu 3-4 kuukauden ikään niinkun Aadalla. Se helpottaa, että M on myös hoitamassa, mutta siitä tulee jotenki uskomattoman rasittava tyyppi väsyneenä. Kiukuttelee, turhautuu ja ärsyyntyy samantien, joten se ei ainakaan auta tossa vauvan rauhottelussa kun ite on raivon partaalla ja sit meillä tulee (turhia) yhteenottoja ja kaikki kärsii. Aadan aikaan mä pelkäsin, että mun päässä vielä oikeesti napsahtaa ton jatkuvan itkun takia jonain päivänä. Jollain tapaa mä pelkään hivenen sitä taas, on suhteellisen pelottavaa pelätä itteään. Tällä kertaa tota pelkoa helpottaa se, että M on käskeny sanomaan suoraan jos alkaa tuntumaan että yhtään rupee menemään hermo niin hän hyppää hoitovuoroon vaikka verenmaku suussa.
Silti, oon kiitollinen jokasesta päivästä. Aamusin ei paljo hymyilytä katkonaisen yön ja iltaitkujen jälkeen, mutta päivisin oon niin onnellinen siitä, että poju olikin terve ja kaikki meni hyvin. Oon paljon miettiny sitä jos kaikki ei oiskaan menny hyvin. Kuinka siitä olis selvinny? Kuinka ihmiset selviää kohtu- tai kätkytkuolemista, tai siitä että oma lapsi ei vastoin omia odotuksia ookkaan terve, vaan todetaan syntymän jälkeen henkeä uhkaava sairaus? Entä jos oma lapsi kuolee ensimmäisten elinvuosiensa aikana, onko siitä puhtaasti onnellinen että sai elää ne hetket lapsen kanssa vai toivooko sitä, että kaikki oliskin päättyny jo raskausaikana? Mä en voi olla pohtimatta näitä asioita, niin paljon mä pelkäsin – ja etenki M pelkäsi – että kaikki ei tuu menemään hyvin. Riskit tiedettiin jo raskautta yrittäessä, mutta ei niitä jotenki uskonu osuvan omalle kohdalle. Siinä vaiheessa kun Vilhon sydämestä löydettiin se paksuuntuma ja siitä oli lääkärit huolissaan, tuntu että koko maailma romahti. Ensimmäisenä tuli mieleen kysymys miksi? Se kai se yleisin on. Se tunne, kun siitä kerrottiin – en oo koskaan kokenu samanlaista maailman ja ajan pysähtymistä. En tienny että sellasta oikeesti voi kokea, vaikka aina sanotaan että ”tuntu kun koko maailma ois pysähtyny”. Se tuntuu siltä oikeesti. Mä vaan tuijotin sitä lääkäriä hiljaa, mutten ollu yhtään läsnä. En tiiä ees kauanko se puhu mulle, tai mitä se sano, istuin vaan siinä. Yksin. M ei ollu mukana koska jonkun oli pakko olla Aadankin kanssa kotona, ei ollu ketään kenen puoleen kääntyä syliin itkemään. Se käytävä sieltä ultraushuoneesta potilashuoneeseen tuntu kilometreiltä, kun mietin vaan että kuinka mä tätä M:lle kerron.
Asiat ois voinu mennä niin vituilleen, mut ei menny. Oli hyvä, että oltiin varauduttu viikkojen tehohoitojaksoihin ja jatkuviin kontrolleihin hengityksen, sydämen ja muiden juttujen takia, koska oli äärettömän onnellinen fiilis kun tehohoito oli ohi 2 vuorokaudessa ja kotiuduttiin jo 4vrk ikäsenä. Sinnikäs jätkä toi meidän Hermanni! 😀 
Vaikka tää koliikkaika on rankkaa, se ei oo mitään verrattuna siihen mikä meitä olis voinu kohdata ja mihin oltiin varauduttu. Tää menee ohi (joskin jokanen ilta tuntuu kuuden tunnin sijaan parilta päivältä) ja vaikka odotanki jo aina kauhulla iltoja, osaan nauttia päivistä. Noista surullisista tähtisilmistä, maailman kauneimmista hymyistä ja siitä, kun pienen miehen pää painautuu hitaasti mun rintakehää vasten ja se vaan lepää ja kuuntelee siinä rauhassa. Tää kaikki on ohi niin pian, että itkettää jo valmiiksi. Pahin virhe tässä vaiheessa ehkä on sulkeutua tänne kotiin neljän seinän sisään ja hävetä pyytää apua – vaikka oonki ehkä maailman huonoin ihminen pyytämään apua ja myöntämään oman voimattomuuden, niin mun on ajateltava tässä muitaki ku vaan omaa jääräpäisyyttäni, meidän kaikkien hyvinvointia. Joten aion olla reipas äiti, ja puhua avoimesti maanantaina neuvolassa asiasta! Jännittää, tai oikeestaan kauhistuttaa. Inhottava ajatus muutenki ottaa kotiin vieras ihminen, jonka kanssa pitäs vielä jutellakki.. Yh.
A
i niin! Ilmotin M:lle tänään että nyt tulee talouteen manduca, että ei tästä tuu helvettiäkään kun poika itkee koko ajan syliä, koti on kaaos, aamukahviakaan ei ehdi juomaan ja Aadankin aamuhommat täytys kyetä hoitaa.. joten tää päivä on testailtu manducaa, ja hyväks on todettu! 🙂
…josta tuleeki mieleen tää aamu. Ei hitto, se oli ku jostain tosi paskasta komediasta. M oli kouluun lähtiessään laittanu Aadan jo onneks aamupalalle, ennenku me vauvan kanssa ees herättiin. Tossa se katteli piirrettyjä murokulhonsa kanssa onnellisena kun tulin olkkariin. Kissaki oli ruokittu, ja kahvi valmiiks ladattu keittimeen. Tuttipullotki oli steriloitu, ne nökötti pöydällä lapun kera jossa luki ”kaappiin laittoa vaille valmiit..” – vissiin tullu kiirelähtö kouluun. 😀
Sit alko kaaos. Vilho oli niin nälkänen herätessään että olis varmaan voinu syödä koko lehmän! Kauhee nälkäitku, siinä sitten hosuin aamulääkkeet, maidon ja puhtaan vaipan sille äkkiä valmiiks. Syötiin ja sit alko kunnon show. Äijä puklas kaaressa puhtaat vaatteensa, meikäläisen ja lattian, nojatuolin ja Aadan rakkaan hylkeen. En voinu ku huokasta ja putsailla paikat. Aada pyöri ku hyrrä tossa koko ajan energiaa täynnä ja alko mennä hermo siihen ni oli pakko komentaa se omaan huoneeseen riehuu, siitähän se sit loukkaantu tietysti. Poika itkee ja huutaa raivoissaan ku ei haluais olla muualla kun sylissä, tuttiosat unohtu kiehumaan kattilaan (taas kerran, ihme kun ne ei oo jo sulanu sinne tai kämppä palanu) ja niitä pois ottaessani poltin itteni sillä kiehuvalla vedellä – tietenki! Ajattelin että noniin, nyt nappaan ton mun aamukahvini. Se oli jo ihan kylmää. Vauva nuokku sylissä joten roudasin sen pinnikseensä tyytyväisenä ajatuksesta että se menee nyt kunnon torkuille ja mä saan vähän alottaa aamua rauhassa.. no ei, ku kauhee huuto samantien ku sylistä laski pois. Uus kahvikupillinenki oli jo ihan kylmää sit siinä vaiheessa, ku vauva syliin uudestaan rauhottu. Hermostutti jo vähäsen, kun täällä alusvaatteissa yltäpäältä puklussa yritin taistella itelleni pienen oman hetken että saisin ees sen lämpimän kahvin juotua ja tupakalla käytyä.. Onneks tilanne sitten rauhottu siinä ja rauha laskeutu totaalisesti kämppään kun pikkumies asettuki nukkumaan sänkyynsä. Huh! Ei enää näitä tällasia aamuja kiitos, yhtäkään! T
urha toivo taitaa olla, voi ottaa aikansa ennenkun alkaa sujumaan tää aamujen ja päivien pyöritys yksin lasten kanssa. Onneks kohta on viikonloppu ja voin delegoida M:lle aamut ja ite jatkaa unia, kaikki on tyytyväisempiä.
Mä en odota innolla että millanen show alkaa, kun isimies tulee pojan kans vaunuilemasta – eli ihan näillä minuuteillä varmaanki. Jos tää ilta menee samalla itkukaavalla ku kolme aiempaaki, ni voi mun jee. Lohdutuksena pakastimessa odottaa pitsaa, ja kaapissa nachot ja salsa.
Ps. Miks M:n paino tippuu mut mun ei? Jumalattoman epäreilua!
Pieni, urhea ritari tehohoitojaksolla 🙂
Arki alko tänään – se sellanen oikee arki! M alotti eilen sen kurssin, mutta koska lasten isovanhemmat oli vielä eilisen päivän meillä niin oli paljon apukäsiä (joskin eilinen tuntu normaalipäivää rankemmalta, koska en ehtiny ja kehdannu nukkua päivää Vilhon kanssa vieraskoreuden vuoksi) eikä ollu stressiä aamupuuhista ja aikatauluista. Tää viikko on aika hyvä totutella tähän arjen pyöritykseen pääosin yksin, kun M tulee koulusta jo aikasin näinä päivinä eikä oo kaheksaa tuntia poissa. Ehtii hyvin jakaa osan hommista vielä sille, kuten Aadan hakemista päiväkodista ja kotihommia, poikaa se hoitaaki oikein ahkerasti niin siihen nyt sitä ei tarviikkaan edes patistaa. Oli niin ihana, kun se tuli eilen kotiin joskus kolmen aikaan, ja heti oli pojan kimpussa. Aadan kanssa myös hassutteli ja touhusi tuossa, mä olin niin poikki edellisyön unien takia kun sain nukkua huimat 2,5h että torkuin sohvalla ja kuuntelin sitä pikkulikan kikatusta kunnes Vilholle iski mahakipee ja se kitisiki sitte iltakymmeneen asti 😮 Alko olee jo tosi väsyny olo itellä, mutta yö saatiinki nukkua sitten tosi hienosti!
Meidän kissasta on tullu oikeesti sekopäinen ton mustasukkasuuden kanssa, kun on alkanu hyökkäilemään vauvan kimppuun vaunuihin! HULLU! Ja vaaniskelee sitä kun nukkuu pinniksessä. Nyt täytyy entistä enemmän panostaa Millin hellimiseen, mutta eipä tässä päivien aikana ehdi kokoajan sitäkään huomioimaan kun yksin on lasten kanssa. Aadahan on siis päiväkodissa ma-ke kuus tuntia päivässä, että saa vähän sitä puuhaamista kavereiden kanssa ja mäki levättyä. Ajattelin kyllä aiemmin etten mä mitään lepoa tarvii, jaksan kyllä ilman mitään apuja, mut osottautuki aika loistavaks toi päiväkoti! Pakko tässä on saada päivisin nukuttua, ja jos Aada ois kotona kaikki päivät niin se raukka joutus yksin tossa olemaan tai sitten mun täytyis polttaa itteni loppuun..
Vilho nukkuu edelleen vaunuissa, käytiin tunnin lenkki tekemässä ja ruokakaupassa. Kassi täynnä nannia, ihme kun vaunujen alaosa kesti sen painon 😀 Toi poika vetää aivan järjettömästi korviketta, mutta mun lohdutukseksi selvisi että ennenaikasesti syntyneet vauvat syö selkeesti enemmän ja tarvii kiinteitäki aikasemmin. Plus se että kun poju on noin suuri, syntyessään (viikot 36+4) yli 4kg ja nyt kuukauden iässä yli 5kg jo! (Y) Antaahan pojan syödä kun on nälkä!
Tossa kävelylenkillä taas aloin ajattelemaan paljon menneisyyttä, ja sitä miten se elämäntyyli otti paljon mutta myös anto. Ilman kaikkea sitä mitä oon kokenu, mulla ei nyt olis tätä kaikkea. Jos olis, niin tuskin osaisin tätä arvostaa läheskään niin paljon kun nyt. Kaikki mokat, urpoilut, vaikeet ajat, Helsingin sekoilut ja Koskissa törppöily ja nuorempanaki kokeilut, hölmöilyt ja sekoilut – ne teki musta tällasen. Mä voin ainaki sanoo eläneeni, ja vieläpä sellasta elämää että usein muistelen hymyssä suin niitäki asioita ja hetkiä, jotka ennen aiheutti kamalan ahdistuksen ja itkun mussa. Joidenki mielestä mun elämä oli sellasta jota ei ikinä haluais kokea, mutta mulle ne kaikki muistot on rikkautta. Mä oon kokenu paljon, paljon hyvää ja paljon pahaa, mutta kaikki on toisaalta ollu mun omia valintoja. En mä tiedä olenks mä oppinu niistä niin kamalan paljon, mutta ainaki tarpeeks tehdäkseni nykyhetkestä parempaa myös tulevaisuuden kannalta. Ei perhe-elämän aikaan sekoilu oo sellasta jota myöhemmin vois ilolla muistella, melkosen erilaista muistella niitä oikeesti nuoruuden aikoja. Tuntuu hassulta, että 24-vuotiaana mulla on jo kihlattu, kaks lasta ja äitiysvapaiden jälkeen jatkan opiskelua että saan vihdoin suoritettua sen tutkinnon. Paljon on mutkia ollu matkassa, kun 2007 alotin opiskelut ja oletettu valmistumisvuosi on sitten 2018 – en mä 11 vuotta kotona oo lusmuillu, mutta kun välissä on ollu äitiysvapailla ja töissä niin vuodet vierii yllättävän nopeesti. Ei tunnu että siitä oikeesti olis nyt jo 8 vuotta – 8 vuotta on siitäki, ku tutustuin Aadan isään. Kun mun elämä otti oikein ison harppauksen alaspäin, kun mun elämäni suurimmat ongelmat sai alkunsa. Kaikki aikasemmat vuodet oli vaan pientä suunsoittoo kaikkeen siihen verrattuna, mitä tapahtu vuosina 07-12. No nyt alko jo vähän ahdistamaan kun tarkemmin miettii, että montako vuotta oikein menikään pää ihan tumussa ja pöllyssä, huh! Oon ihmeissäni että oon säilyny tervejärkisenä ja normaalina kaiken jälkeen. 
Päihteet, väkivalta, masennus, itsemurhayritys ja itsetuhosuus, välinpitämätön asenne, rahaongelmat, toisten nurkissa pyöriminen.. oon niin paljon aiheuttanu läheisillä huolta, murhetta ja harmia. En pelkästään perheelle, vaan myös ystäville. Ei ihme että etäännyttiin monien kanssa toisistamme..
Ihmiset sanoo, että ei oo olemassa entistä narkkaria. On vaan narkkareita. Älkää viittikö hei. Mä toivon pääseväni koulutuksen kautta jonain päivänä ongelmanuorten pariin työskentelemään, ja kertomaan mun tarinaani ja auttamaan niitä joilla on toivoo – ja jokaisella sitä toivoo on. Mä haluaisin sen kirjottaa jonain päivänä blogiiniki, mut vielä en oo ihan siihen valmis. Mulla olis varmaan pienen kirjan verran asiaa, joten ehkä otan asiakseni kirjottaa vuosi kerrallaan tänne.
Mut tässähän mä oon. Miettimässä hymy huulilla, että mitä kaikkee elämä ehtiikään mulle vielä antaa tulevina vuosina.
Tajuan taas se, että mulla on koko elämä vielä edessä. Mun omien valintojen ansiosta.
Hulluu koko touhu
Mikä on tänään se juttu mihin kuuluu olla koukus?
Valitsemaan säkin joudut
Ammutsä eka päähäs vai koulus?
Liian isot laskut ja liian isot nousut
On kannettavaa muutakin kun liian isot housut
Ja taskut, varo askelmaa ku astut
Näihin lätäköihin helposti kastut.
~ Ruger Hauer – Täällä
Meil on monta eilistä taustapeilissä
loppuelämä jäljellä
en tarvii, tarvii mitään muuta
kun siinä vierellä oot
sydän verellä.
Haettiin tänään sormukset, ne simppeleimmät mallit 🙂 Siinä oli aikaa katella samalla jo vihkisormuksiaki, ja kotona sitten puhuttiin että naimisiin mennään lähivuosina eikä niin että odotetaan kymmenen vuotta. Miks pitäis odottaa? En mä tarkota että pitäis ehdottomasti mennä, eihän kaikki ees etene naimisiin asti kihlauksesta huolimatta, mutta me koetaan kihlaus nykypäivänäki lupauksena avioliitosta joten miksi pitkittää sitä sitten? Meillä ei kuitenkaan tuu olemaan prameet ja kalliit häät, mennään yksinkertasesti maistraatissa naimisiin ja pidetään sitten sen jälkeen lähipiirin kesken juhlat – hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Meidän näköset juhlat. Markus oli sitä mieltä että vuosi 2018 vois olla hyvä naimavuosi, mutta järkeiltiin että lasten on oltava sen verran isoja että ne raaskii jättää pariksi yöksi sitten hoitoon että voidaan ehkä mahollisesti käydä lyhyellä häämatkallaki jossain, joten ei mitään vuotta vielä suunnitella tarkkaan. Voi olla että mun koulustavalmistuminenki menee sinne vuodelle 2018 jos jatkan koulua vasta 2 vuoden päästä, joten ois hyvä olla töissä jonkun aikaa ja säästää häitä ja reissua varten ennen niiden toteuttamista.
Kovin kovin kovin oon onnellinen. Siitäki huolimatta, että väsymys on alkanu nyt painamaan aiempaa enemmän ja siitä johtuen tulee sellasia typeriä, pieniä ja turhia kinasteluita M:n kanssa. Ihan hölmöistäki asioista. Onni on, että osataan pyytää anteeksi ja sopia, siinä ne tilanteet aina sitten raukeaa.
Aadan kanssa täytyis jaksaa enemmän puuhata juttuja, mutta yksinkertasesti ei tässä väsymyksessä aina jaksa. Oon nyt kuitenki alottanu taas jokailtasen iltasadun lukemisen, ja paljon halaillaan ja suukotellaan että ei tuu Aadalle oloa että hän ois jotenki nyt hylätty vauvan takia. Mun äidinrakkaus Aadaa kohtaan on vaan kasvanu, jos se edes voi kasvaa, nyt vauvan synnyttyä. Mun oma iso tyttö, täytyy muistaa nauttia näistäki ajoista Aadan kanssa koska nää on niin tärkeitä niin sille kun meillekki. En halua vuosien päästä harmitella sitä että kun kaikki aika meni vauvan- ja kodinhoitoon ja nukkumiseen, haluan että meille kaikille jää niitä hyviä muistoja kaikilta vuosilta. Kaikki päivät ei voi olla yhtä hyviä tasaväkisesti, kaikilla on huonoja päiviä.. mutta aikuisena ihmisenä täytyis kuitenki jaksaa ottaa vastaan niin hyvät kun pahatki päivät Aadalta.
Huomenna mummu ja ukki tulee meille viikonlopuksi, kivaa kun Aadalle tulee ihania vieraita! 🙂 Kovasti se aina ikävöi niitä, ja aina jaksaa puhua muutosta lähemmäs mummua ja ukkia. Ikävä tuottaa aina pettymys kertomalla että me ei muuteta todennäkösesti koskaan täältä pois, mutta mun mielestä on väärin elätellä toiveitakaan pienessä ihmisessä ja toivoa että ehkä se unohtaa asian. Ei ne unohda.
Kävin tänään sormusostosten jälkeen leikkauttamassa hiukset ristiäisiä varten ja siellä vierähti useempi tunti, ja arvatkaa vaan oliko vauva täällä itkeny sen koko ajan. Uskomatonta. Ei oo kyllä kiinni M:n hoitotaidoista tai siitä etteikö vauva olis isin kanssa tottunu olemaan, mutta kai toi raskausaika muodostaa vaan niin hurjan lujan siteen vauva ja äidin välille, että vauva kaipaa äitiä kovasti. Onneks ei tarviikkaan suuremmin käydä asioilla yksin, mutta noi lääkärikäynnit ja diabeteskontrollit hoituu kyllä niin paljon iisimmin yksin, mutta nyt kun M lähtee maanantaina sinne kurssille niin pakkohan mun on vauvaa roudata jokaikisessä menossa mukana. Mitähän siitäki tulee..? Kun kyse ei oo mistään kerranvuodessa-menoista, vaan melkein kuukausittaisista kontrolleista tässä vaiheessa elämää. Muutenki tympäsee toi diabetes jotenki yltiömäisesti, ei yhtään jaksais hoitaa itteensä. Insuliinejakaan aina muista pistää, ei hyvä.
Pieni mies pääsi jo kuukauden ikään sunnuntaina, en ymmärrä mihin tää aika katoaa. Vaikka tuntuu että tätä vauva-arkea on jo eläny puoli ikuisuutta, tuntuu se silti jotenki surulliselta että oikeesti ensimmäinen pojan elinkuukausi on jo ohitettu. Pian huomataan kun toinen kuukausi on kulunu, eikä mee pian kun on jo vuodenvaihde ja puoli vuotta täynnä! Onneksi jokasesta päivästä on muistanu ja etenki pystyny nauttimaan, kun on ollu kaks aikuista ihmistä tekemässä tiimityötä, jakamassa surut ja ilot alusta asti. Kaikki vastasyntyneiden teholla olot, yösyötöt ja vatsakivut on menny niin helposti kun molemmat saa levätä vuorollaan – ihan toista kun Aadan aikaan. Nyt taas tajuaa sen, kuinka sillon oli huono elämäntilanne ja itekkin niin keskenkasvunen ja hukassa ihan jo pelkästään oman elämän suhteen, saati sitten sen suhteen että siinä oli pieni mutrusuu josta piti kantaa vastuu.
Oon kovin surru jo yli vuoden sitä, ettei tuo mun toinen puolikkaani oo kosinu.. tänään se sitten mut kihlasi, joskin sormukset on vielä kaupassa! Vihdoinkin! Ei mennä ihan perinteisen kaavan mukaan, kun ensin tehdään lapsi ja sitten vasta kihlaudutaan ja joskus hamassa tulevaisuudessa mennään naimisiin, mutta onneks eletään 2000-lukua! 😉 Kovin oon onnellinen. Sanattoman onnellinen, ei tätä tunnetta oikein voi kirjottaa tai millään tapaa kuvailla.
Äsken Vilhon kanssa vaunuilureissulla puski itkua ja naurua vuoronperään, kun mietin kuinka hukassa oon ollu koko nuoruuteni ja kuinka rankkaa aikaa elin nelisen vuotta sitten. Tänastisen elämäni rankinta aikaa. Kaikki päihdeongelmat, masennus, Aadan sijoitus.. En olis ikinä uskonu, että voisin olla näin onnellinen ja elämässä vois asiat olla niin hyvin, etten kaipaa MITÄÄN enempää. Mulla on kaikki mistä aina haaveilin, ihan kaikki. Maailman sulosin ja ihanin pikkuneiti, joka kasvaa äärettömän hurjaa vauhtia ja yllättää mua joka päivä omalla kehityksellään. Pieni poika, josta vaan haaveilin vielä viime kesänä, terve sellanen ja niin paljon onnea tuova tän katon alle. Hullu kissa, 
joka vetää mun hermot äärettömän kireelle välillä, muttei ykskään toinen karvakorva vois yhtä rakas olla. Lähipiiri, joka tukee meitä kaikessa ja on aina tukenukkin, ja jotka vielä joskus tukehduttaa noi lapset rakkauteen ellei niihin ota etäisyyttä välillä! 😀 Mutta toi mies.. se miten se asettaa meidät aina etusijalle, ajattelee aina meidän parasta ja tekis meidän puolesta mitä tahansa. Kuinka se rakastaa meitä ehdoitta. Mitä tässä vois oikeesti enempää toivoa? Me voidaan luottaa ja tukeutua toisiimme paitsi hyvinä päivinä, myös huonoina päivinä. Me ollaan paljon kasvettu henkisesti raskauden aikana, ja tullaan kasvamaan vielä lisää joka päivä. Se että on joku keneen turvautua ihan omana ittenään, on mulle elintärkeetä. Mun ei tarvii olla kukaan muu kun kuka oikeesti oon, eikä tarvii miehenkään.
Miksei joku oo jo keksiny jotain taikapurkkia, jonne survoa tätä mieletöntä määrää onnellisuutta ja rakkautta, noin niinku pahan päivän varalle?
Aada ja isimies taiteli siilin! 😀
